Ihmiset tykkää lokeroida toisiaan, sen tekee ihan huomaamattaan. Viime vuosina olen alkanut pohtia omaa identiteettiä yhä enemmän. Olenko jo Suomalainen? Olenko yhä ulkomaalainen? Molempia?
Pienempänä oli sanomattakin selvää että olin ulkomaalainen. En ymmärtänyt suomea tai eurooppalaisia tapoja. Kouluiässä en välittänyt asiasta niin paljoa, osasin suomea joten kuten ja tulin hyväksytyksi molempiin porukoihin, suomalaisiin ja ulkomaalaisiin. Nuoruudessa taas aloin olla jo aivan sekaisin. Ymmärsin jo Suomen tavat ja puhuin kieltä täydellisesti, silti kotona kaikki oli toisin. Olin ylpeä ulkomaalaisuudestani, mutta hausin silti ''pärjätä'' yhtä hyvin kuin suomalaiset, joten lukiossa valitsin äidinkielekseni suomen. Kituutin itseäni tunneilla pari kurssia kunnes opettaja ohjasti minut toiseen ryhmään, 'suomi toisena kielenä'.
Niihin aikoihin muistan olleeni vaiheessa, jossa aloin pelätä oman identiteettini puolesta. En halunnut erottua joukosta, mutta en myöskään halunnut mieltää itseäni suomalaiseksi. Pelko oli kuitenkin turhaa, sillä hyvin pian huomasin ajatusmaailmani poikkeavan kavereideni kanssa. Olin viettänyt lapsuuteni täysin eri ympäristössä, meillä ei ollut juoksevaa vettä tai sähköä. Ruoka ei ollut itsestäänselvyys kenellekkään. Vaikka asuimme Suomessa perheeni oli hyvin erilainen ja meidät kasvatettiin kotona eri kulttuuriin. Muistan sisäisen vihan jota tunsin psykologian opettajaamme kohtaan. Olin hiljainen tunneilla, en halunnut vastata kysymyksiin. En pitänyt siitä kuinka hänellä oli faktatietoa eri ympäristössä kasvaneista lapsista ja että hän analysoi kuinka sellasilla ja sellaisilla leluilla leikkineestä lapsesta tulisi tällainen. Minulla ei ollut pienenä leluja. Silti olin ja olen edelleen aivan tasapainoinen ja fiksu ihminen. Myöhemmin ymmärsin että kohdistin vihan turhaan opettajaan, olin vihainen jollekkin aivan muulle. Se tuli esille kun saimme kotitehtäväksi kysellä vanhemmilta koska ja miten opimme kävelemään, puhumaan yms. En tiedä edes syntymäpäivääni. Olin kateellinen muille, kun he esittelivät vauvakuviaan.
Nykyään tunnen voivani valita. Olen yhä ylpeä taustastani, mutta osaan täydellisellä suomen kielelläni jo vakuuttaa myös olevani suomalainen jos en tunne halua jälleen vastailla niihin kaikkiin kysymyksiin. Kaveripiirini on muuttunut melkein kokonaan ulkomaalaiseksi, minulla on enää yksi suomalainen ystävä. Muiden kanssa alkoivat mennä sukset ristiin kun heitä kiinnosti enemmänkin ryyppäys enkä minä kuulemma ymmärtänyt heidän ahdistuksia ja masennuksia ja ties mitä. Minulla ei myöskään ollut oikein enää aikaa, kun aloin käydä koulun ohella töissä.
Palaan pian omaan kotimaahani pysyvästi, ja tiedän jo valmiiksi että tulen ikävöimään Suomea, samalla tavalla kuin täällä ollessani ikävöin kotimaatani.
